torstai 25. helmikuuta 2016

Mistä pahuus kumpuaa?


Tällä kertaa oli pakkoa tarttua aiheeseen, joka on mietityttänyt minua paljon. Viime aikoina on käyty huolestunutta keskustelua psykiatristen osastojen väärinkäytöksistä. Esimerkiksi Juha Kurvinen kertoi blogissaan kokemuksistaan Turun Kupittaan suljetulla osastolla ja Turun Sanomat kirjoitti Kupittaan vanhuspsykiatrisen suljetulla osastolla vuosia jatkuneesta potilaiden pahoinpitelystä.

Henkilökunnan raakuudet kuulostavat nykypäivänä aivan käsittämättömiltä. Kuinka terveydenhuollon ammattilainen, jonka tehtävä on edistää psyykkistä hyvinvointia, voi kohdella potilaita tuolla tavoin? Suljetun osaston potilailla on varmasti muutenkin tarpeeksi vaikeaa ilman että heitä pahoinpidellään henkisesti ja fyysisesti.

Tapaukset kuulostavat käsittämättömiltä, mutta samaa aihetta on käsitelty sosiaalipsykologiassa ja sosiologiassa jo kauan. Esimerkiksi Erving Goffmanin tutkimus 1950-luvun yhdysvaltalaisessa mielisairaalassa ja Philip Zimbardon vankilatutkimus Stanfordin yliopistossa  valottavat aihetta hyvin.



Goffman näki mielisairaalat totaalisina yhteisöinä, joiden säännöt ja roolit laitostivat ihmisiä. Mielisairaalan näyttämön näyttelijöinä toimivat työntekijät ja potilaat. Potilaat eivät voi mielisairaalassa muuta kuin omaksua mielisairaan roolin, joka ohjaa heidän ajatteluaan ja käyttäytymistään sekä sitä, miten henkilökunta heihin suhtautuu. Goffman kirjoitti tästä tutkimuksestaan teoksessa Asylums, joka on suomennettu nimellä Minuuden riistäjät.

Zimbardon kuuluisassa vankilakokeessa opiskelijat jaettiin satunnaisesti vanginvartijan ja vangin rooliin lavastetussa näytelmässä yliopiston kellarissa. Vangit puettiin vankilavaatteisiin ja heitä kutsuttiin nimen sijaan numerolla. Vartijat saivat yhtenäiset univormut ja ohjeen pitää yllä kuria ja järjestystä sekä huolehtia vankien kunnioittavasta käyttäytymisestä. Väkivalta oli kiellettyä, mutta koe jouduttiin keskeyttämään jo kuuden päivän jälkeen vartijoiden raa'an käyttäytymisen takia. Zimbardo kirjoitti tutkimuksestaan kirjan ja pohtii ihmisten pahuutta ja julmuutta Lucifer effect -sivustollaan. Toinen kiistelty tutkimus on Milgramin tottelevaisuuskoe, jossa koehenkilöt olivat valmiita antamaan tuntemattomille ihmisille tappavia sähköiskuja kokeenjohtajan käskystä. Näitä kahta koetta on usein siteraattu pohdittaessa esimerkiksi natsi-Saksassa tehtyjä raakuuksia.

Näissä klassisissa kokeissa esiinnousevia aiheita ovat esimerkiksi rajoittamattoman vallan vaikutus ihmisen käyttäytymiseen, halu totella auktoriteettia ja stigmatisointi. Samankaltaisia ilmiöitä ovat myös depersonalisaatio eli ihmisen näkeminen kategorian jäsenenä eikä ainutkertaisena yksilönä ja dehumanisaatio eli ihmisen näkeminen ei-ihmisenä, jonka voi tuhota. Nämä ilmiöt eivät ole todisteita ihmisen pahuudesta vaan tavasta hahmottaa sosiaalista maailmaa: informaatiota on niin paljon, että ihmisen täytyy asettaa toisia ihmisiä luokkiin ja yleistää heidän piirteitään kyetäkseen käsittelemään kaikkea tietoa.

Ihmiset voivat kuitenkin olla toisilleen julmia, kuten tutkimukset osoittavat. Siksi esimerkiksi nykyajan psykiatrisessa työssä olisi todella tärkeää panostaa henkilökunnan kouluttamiseen ja "mielisairaan" stigman rikkomiseen. Potilaat tulisi pyrkiä nähdä ihmisinä, ei vankeina tai hulluina, jotta henkilökuntakin voisi uskoa heidän paranemismahdollisuuksiinsa ja kohdella heitä kuin kanssaihmisiä. Sosiaalinen luokittelu on ihmisen mielelle luonnollista ja automaattista, mutta aiheesta avoimesti puhumalla ja ongelmien tiedostamisella voidaan tehdä paljon.

P.S. Jos aihe kiinnostaa, kannattaa lukaista teos Arjen sosiaalipsykologia, joka oli aikoinaan minun pääsykoekirjani Joensuuhun.

torstai 18. helmikuuta 2016

K niin kuin...

Kuvahaastepostaus


Törmäsin Pieni lintu-blogissa kuvahaasteeseen, jossa tulee esitellä k-kirjaimella alkavia asioita. En ole ennen osallistunut tällaisiin "tempauksiin", mutta näin tämän mukavana mahdollisuutena jakaa vaihteeksi kuvia. Haasteessa toiveena olivat makrokuvat, mutta makroputken puutteessa on tyydyttävä näihin, mitä on ;)

Yritin miettiä, mitä iloa k:lla alkavista asioista elämässä voikaan olla. Tässä muutama esimerkki kotoa löytyvistä kallisarvoisista asioista.



Karkkipäivä.
Voisiko olla mitään parempaa kuin itsetehdyt leivonnaiset? Olen yrittänyt viime aikoina vähentää sokerin syömistä, mutta helppoa se ei ole ollut!











Kaveri.
Tämä kaveri on kulkenut rinnallani jo yli kaksi vuotta. Hyvä ystäväni totesi minulle jokin aika sitten, "en voisi kuvitella sinua ilman Joonasta".











Kamera.
Kotoa löytyy nykyään ties minkälaista hilavitkutinta ja kuvausvälineistöni onkin kehittynyt hurjasti. Valokuvaus onkin välineurheilua parhaimmillaan... Puolustuksekseni voin sanoa, että kaikki kuvien tarvikkeet on ostettu käytettynä :)

Aiemmin vaihtelin usein Tokina 12-24mm f/4:n ja Nikkor 18-200mm f/3.5-5.6:n välillä. Ostettuani kiinteäpolttovälisen Nikkor 30mm f/1.8:n olen rakastunut siihen niin, etten ole enää muita huolinut :D







Pieni Lintu - MakroTex challenge



tiistai 16. helmikuuta 2016

Onnellinen opiskelija


Vuosi 2016 on lähtenyt mukavasti käyntiin. Välillä tuntuu, että on liiankin monta rautaa tulessa. Välillä on vaikeaa rentoutua, kun tietää, että niin paljon pitäisi tehdä. Viime kevään jälkeen olen yrittänyt tietoisesti vähän downshiftata elämääni ja keskittyä enemmän kuuntelemaan itseäni ja toimimaan omien voimavarojen mukaan. Hommassa on kuitenkin enemmän opettelua kuin olin ajatellut :D

Toisaalta sunnuntaina ystävänpäivänä oli ihana tajuta, kuinka tyytyväinen olen elämääni. Minulla on hieno parisuhde ja mahtavia ystäviä. Minulla on kaunis koti, johon on aina hyvä tulla. Vaikka välillä olen todella stressaantunut ja väsynyt ja vaikka olen ihmisenä taipuvainen negatiivisuuteen, on pakko sanoa, etten ole koskaan ollut näin onnellinen. Tuntuu hienolta tajuta, että on aidosti tyytyväinen elämäänsä. Toisaalta samalla tulevaisuus eli valmistuminen ja muuttaminen pois Joensuusta pelottavat: mitä, jos elämä muuttuukin huonoon suuntaan? Mitä jos en pidä Helsingistä? Mistä saan uusia kavereita? Löydänkö hyvän työn?


Onneksi valmistumiseen on kuitenkin vielä aikaa ja ehdin valmistautua henkisesti. Nyt aion vain nauttia nykyisestä elämästäni ja kertoa siitä myös vähän teille.

Tällä hetkellä gradu on loppusuoralla, viimeisiä silauksia vailla. Olen jo nyt todella ylpeä itsestäni ennen tutkimuksen palauttamista. Graduprojekti on ollut pitkä ja kivikkoinen tie, mutta alan viimein olla todella tyytyväinen lopputulokseen. Olen kuullut monien nuorempien opiskelijoiden puhuvan gradusta pelottavana ja liian isona työnä, mutta itse voin ainakin rehellisesti sanoa, että gradu on ollut mielenkiintoisin osa opiskelua koko neljän vuoden aikana: kerrankin on saanut perehtyä yhteen aiheeseen niin syvällisesti kun on halunnut. On ehtinyt lueskella rauhassa lähteitä ja parannella omaa tekstiä uudestaan ja uudestaan ilman paineita deadlinen lähestymisestä. On pystynyt tekemään itselle sopivia aikatauluja työskentelyyn ja tekemään gradua silloin, kun itselle parhaiten sopii. Sanoisin kyllä, ettei gradua todellakaan tarvitse pelätä, vaan odottaa innolla!

Gradun vastapainoksi olen ottanut muutamia kursseja. Esimerkiksi aiemmin kerroin Elämänkulun tutkimuksen praktikumista, jossa haastatellaan keski-ikäistä ihmistä ja analysoidaan hänen elämänkulkuaan haastattelun perusteella ja erilaisten teorioiden avulla. Olen jo ehtinyt tehdä kurssia varten kaksi parin tunnin haastattelua, mutta ne pitäisi vielä litteroida eli kirjoittaa sanatarkasti dokumentiksi. Haastatteleminen oli kyllä todella mielenkiintoista, siinä pääsin ensimmäistä kertaa toimimaan ikään kuin psykologin roolissa. Harvoin pääsee kuulemaan kenenkään elämäntarinaa niin yksityiskohtaisesti: millainen lapsuus hänellä oli, mihin hän päätyi opiskelemaan, miten hän perusti perheen... Haastattelua tehdessä ajattelin, että taidan kyllä olla oikealla alalla, sillä tämä on kiinnostavinta, mitä olen ikinä kuullut!

Olen pitkästä aikaa istunut myös luennoilla Työelämän psykologia -kurssilla. Olen aina ennen ajatellut, että työpsykologia ei minua ainakaan kiinnosta yhtään. Nyt huomaan, että se voisi hyvinkin olla minun tuleva työni. Tästä inspiroituneena ajattelinkin seuraavassa postauksessa kertoa, mitä eri sovellusaloja psykologian kentältä löytyy. Helposti psykologi mielletään terapeutiksi, vaikka tosiasiassa suurin osa psykologeista ei työskentele terapeuttina. Mitä kaikkea psykologi voikaan sitten tehdä? Pian se selviää ;)

Onhan elämään toki kuulunut muutakin kuin opiskelua. Esimerkiksi viime viikonloppu vietettiin Joonaksen kanssa Kuopiossa. Olimme molemmat sitä mieltä, että kiireen keskellä kaipasimme yhteistä laatuaikaa. Ehkä mielessä oli myös Joonaksen Eximia cum laude approbaturin saaneen gradun juhliminen. Niinpä käytimme hotellilahjakortin ja nautimme ihanasta kaupunkilomasta: yritimme jälleen saada minun päähäni lumilautailun taitoa (viime vuonnahan kokeilin lautailua ensimmäistä kertaa), kävimme Mirel Wagnerin keikalla (kolmatta kertaa) ja ahdimme itsemme täyteen hotelliaamiaista. Arvioisin reissun erittäin onnistuneeksi, koska pistin rahaa tuulemaan ja ostin itselleni maailman hienoimman lumilaudan.







Seuraavaksi elämässä on luvassa lisää opiskelua, gradun palautus, yhteissynttärit ystävän kanssa ja vapaaehtoistyötä Pelastakaa Lapset ry:llä: pääsin nimittäin mukaan sijaisperheiden tukihenkilötoimintaan. Mietin kauan, riittääkö minulla aikaa. Lopulta tulin siihen tulokseen, että juuri tällaiseen hommaan haluan aikaani käyttää. Viime vuonna olin ohjaamassa alakouluikäisten poikien vapaa-ajankerhoa. Sitten tietysti jatkuvat pestini Oidipuksen varapuheenjohtajana ja Pokan viestintävastaavana. Joten eiköhän tässä riitä taas tekemistä kevään ajaksi!






Mitäs teille kuuluu ihmiset? :)
Toivottavasti hyvää!


maanantai 8. helmikuuta 2016

Muutoksen tuulia

Terveisiä Pokan johtokunnasta!


Pokan uudessa johtokunnassa on sopivassa suhteessa nuorta ja vanhempaa. Esimerkiksi kuvassa näkyvä Roope pääsi jo opiskelijana yhdistyksen puheenjohtajaksi.


Jokin aika sitten kirjoitin Oidipuksen hallituksenvaihdoksesta. Nyt on Pokan vuoro. Pokka eli Pohjois-Karjalan psykologiyhdistys on nimensä mukaisesti Pohjois-Karjalan psykologeja varten. Se on siis Psykologiliiton paikallisyhdistys, joka ajaa oman alueensa psykologien etuja ja järjestää heille yhteisiä tapahtumia.

Pokassa on käynnissä todellinen sukupolvenvaihdos. Vuoden alussa aloittaneessa johtokunnassa on mukana useita opiskelijoita: puheenjohtaja, sihteeri, tapahtumavastaava ja viestintävastaava eli minä. Olen todella innoissani johtokunnastamme, jossa yhdistyy hyvässä suhteessa kokeneita psykologeja sekä meitä nuorempia kollegoita. Jo ensimmäisessä kokouksessa tammikuussa yritin imeä kaiken tiedon itseeni valmistuneiden psykologien sote-keskustelusta. Kyllähän tämä uusi vastuualue pelottaakin: osaan ehkä päivittää kotisivuja, mutta psykologin työstä en tunnu tietävän vielä yhtikäs mitään! Paljon on siis opittavaa.

Päätinkin lähteä mukaan Pokan johtokuntaan nähdäkseni psykologien työtä lähempää. Pokan kautta toivon pääseväni tutustumaan valmistuneisiin psykologeihin ja toimimaan varteenotettavana kollegana. Olen aikalailla valmistumisen kynnyksellä, joten tekee varmasti hyvää orientoitua pikku hiljaa työelämään pelkkien opiskelijabileiden sijaan ;) onhan siinä varmaan totuttelemista, kun ei kohta voi enää keskiviikkoisin lähteä Oidipuksen bileisiin!

Tavoitteeni viestintävastaavan vuodelleni on, että me nuoremmat johtokuntalaiset saisimme houkuteltua Pokan tapahtumiin myös muita Joensuun psykologianopiskelijoita. Esimerkiksi tulevana torstaina on vuorossa helmikuun kokous ja kuun viimeisenä lauantaina "Helmirieha".


Uusi sihteeri ja viestintävastaava (oik.) esittäytyvät!


P.S. Pokan uusien nettisivujen bannerikuva on minun ottamani. Eikös ole hieno! : )


keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Vuosi 2015 kuvina



Päädyin muistelemaan viime vuotta blogin kirjoitusten ja kuvien avulla. Paljon ehti tapahtua kahdessatoista kuukaudessa! Tutustuin uusiin ihmisiin, matkustelin, opiskelin ja koin monenlaisia tunteita. Mitkä olivat viime vuoden kohokohdat?



Talvi


Blogin ansiosta päädyin taas valokuvaamaan aktiivisesti, mikä on tuonut elämääni todella paljon iloa. Katsellessani blogin ensimmäisiä kuvia huomaan selvästi, kuinka paljon olen kehittynyt jo vuodessa.


Kaikesta kiireestä huolimatta uskalsimme Joonaksen kanssa repäistä muutaman päivän lomaa lähteäksemme Iso-Syötteelle kahdestaan. Lumilautailu ensimmäistä kertaa elämässä oli todella hauska kokemus. On mukava opetella uusia asioita vielä näin "vanhempanakin".




Oidipuksen hallituksessa olen päässyt tutustumaan hienoihin ihmisiin ja mitä erilaisimpiin tapahtumiin, joita olemme keksineet yhdessä järjestää. Puheenjohtajakausi opetti minulle todella paljon yhteistyöstä, organisoinnista ja henkilöjohtamisesta.

Uuden valokuvausinnostuksen myötä ostin myös paremman kameran, käytetyn Nikon D300:n. Tämä on yksi ensimmäisistä kuvista, joita uudella kamerallani otin. Sittemmin olen innostunut tilailemaan yhä useampia objektiiveja.




Kesä


Todella hektisen kevään jälkeen olin aivan poikki. Onneksi kesään mahtui paljon mukavia asioita, kuten Paimenpojan polun vaellus, ratsastusleiri ja kolmen päivän reissu Tukholmassa.







Syksy


Alkusyksyn lämmössä otin tämän kuvan, jonka avulla pääsin mukaan PS16-näyttelyyn.

Madeiran-reissu oli ihana alku syksylle. Tuolla saarella sielu lepää kauneudessa ja rauhallisuudessa.

Syksyllä tutustuin mahtavaan porukkaan, jonka kanssa on tullut koettua jo paljon ihania hetkiä.


Kokonaisuudessaan viime vuosi oli kuin pitkä oppimiskokemus, jonka aikana löysin intohimoni valokuvaajana ja ehkä jollain tavalla myös rajani ihmisenä. Ehkä viimein opin ymmärtämään, ettei ihan kaikkea voi tehdä samaan aikaan, vaan välillä pitää antaa itsensä levätä. Kantapään kautta piti tietysti sekin oppia: kesäloman alussa olin niin poikki, että sängystä ylös pääseminenkin oli todellista taistelua.

Syksy menikin vielä aikalailla toipuessa ja rauhallisempaa tahtia harjoitellessa :D Opinnot etenivät kuitenkin normaalisti. Sain aineopinnot päätökseen ja kandintutkinnon ulos hyvin arvosanoin. Syksyllä keskityin paljon gradun tekemiseen, mutta suoritin myös muutamia maisteriopintojen kursseja. Nyt katse alkaa jo pikkuhiljaa suuntautua  harjoitteluun ja valmistumiseen. Tuntuu toisaalta helpottavalta, toisaalta todella pelottavalta: pian elämäni hienoin jakso, opiskeluelämä Joensuussa, päättyy, kun lähden kohti uusia haasteita.

PS16-näyttelyn kunniaksi olen päättänyt panostaa valokuvien jakamiseen Instagamissa. Kannattaa käydä katsomassa @roosanenh! :)