tiistai 28. heinäkuuta 2015

Oodi siivoukselle


"Mahtavaa, kun meillä käy siivooja! Saa sitten sikailla ihan kunnolla."

Elokuussa häämöttää siivousurani kaksivuotispäivä, jota ajattelin kunnioittaa tällä postauksella. Koen olevani kiitollisuudenvelassa alalle, joka on tarjonnut minulle elannon jo suurimman osan opiskeluajastani. Rohkenen väittää, että siivoaminen on opiskelijoiden keskuudessa yksi "suosituimmista" töistä kassalla istumisen rinnalla. Syynä tuskin on hyvä palkka tai mukavat työajat.

Päätin auttaa kaikkia unelmatyöpaikkaansa yhä etsiviä listaamalla kaikki ne edut, joita siivousalaan kuuluu:

Voit elää päivän kerrallaan
Sitä oppii nopeasti tosielämän mindfulnesia ja carpe diemiä, kun työt ilmoitetaan aikaisintaan edellisenä iltana. "Käyhän sinulle huomenaamuna kello viisi? Muista käydä avaimet toimistolta", ei ole mitenkään harvinainen puhelu kello yhdeksältä illalla. Siivooja elää jokaisen työpäivän tunti kerrallaan, joka hetkestä nauttien!

Laihdut kiloja päivässä
Siivooja ei kovin helposti pääse lihomaan, kun kahdeksan tuntia kiipeää portaita, kyykkää toimistopöytien alla, juoksee moppi kädessä ja polkee pyörällä kohteesta toiseen. Minkäänlaisia ruokataukoja ei luonnollisestikaan ole laskettu mukaan tiukkoihin työaikoihin, ja jo pelkällä hikoilulla pudottaa pari kiloa painoa työpäivän aikana - jes!

Saat lisää tunteja vuorokauteen
Kun on menossa aamukuudeksi töihin, saa herätä ennen kuin kukkokaan jaksaa laulaa. Työpäivä loppuu yleensä viimeistään kahden maissa. Sittenpä sitä olisikin kadehdittavan paljon aikaa tehdä kaikkea kivaa - jos vielä jaksaisi jälleen liian lyhyeksi jääneiden yöunien jälkeen.

Löydät aivan uudenlaisen unirytmin
Siivoojana pääsee kokeilemaan, millaista on elää vauvan päivärytmillä: heräät aamulla aikaisin, syöt, käyt töissä, tulet kotiin, otat päikkärit, jotka venyvät muutamaan tuntiin, syöt, koomaat hetken sohvalla ja menet nukkumaan. Iltaisin kannattaa varautua siihen, että Pikku Kakkosen jälkeen alkaa jo mukavasti unettaa. Ysiltä ja kympiltä alkavat aikuisten sarjat voi unohtaa kokonaan!

Ja jos joskus erehtyy luulemaan, että olisi hauskaa irrotella rankan työviikon jälkeen ja vaikka eksyä tanssilattialle kavereiden kesken, on karman kosto hirveä: seuraavan päivän krapulan vuoksi nukut puolet päivästä, minkä seurauksena et saa enää illalla unta. Ja sittenkös se väsyttääkin koko seuraavan viikon kahta kauheammin. Eli jätä vain hauskuudet välistä ja keskity siihen työntekoon!


Siitä sitten vaan siivoamaan kaikki!

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Graduttaa

Täyttä laukkaa gradua kohti!

Vielä lähtökuopassa lojuva graduni on tuottanut päänvaivaa. Päässä on pyörinyt useiden kuukausien ajan tehdäkö vai eikö tehdä -tuskastelu, jonka olen ratkaissut jo moneen eri otteeseen (aina eri ratkaisuun päätyen tietysti :D).

Ongelman siis muodostaa hankalaakin hankalammalta tuntuva aihe, jonka kanssa työskentely on tökkinyt aivan alusta saakka. Lähdin viime vuonna loppusyksystä innoissani mukaan, kun Joensuun kouluihin kohdistuva, Opetusministeriön rahoittama koulutuksen tasa-arvoistamisprojekti haki yliopistoltamme graduntekijää. Tässä kokeilunhaluisessa projektissa koulupsykologit auttavat luokkia, joissa on ongelmia työrauhassa tai kaverisuhteissa. Heidän interventionsa kohdistuu nimenomaan luokkatasolle niin, että he pitävät luokille oppitunteja ja käyvät opettajan kanssa konsultaatiokeskusteluja. Itse kiinnostuin aiheesta nimenomaan siksi, että siinä nousi esille konsultatiivinen koulupsykologia sekä luokkatason interventio yksilötason sijaan. Päätin tutkia, miten opettajat olivat kokeneet psykologien kanssa työskentelyn.


Olin viikon lomalla ja ehdin käydä Ilosaarirockin lisäksi ratsastuleirillä.
Siitä nämä graduaiheeseen liittymättömät kuvat :D 




Jep, kivalta kuulostaa tähän asti. Ongelmat alkoivatkin vasta, kun yritin aloittaa hommat! Ensinnäkin minun piti parissa kuukaudessa kehitellä opettajille usean sivun mittainen kyselylomake ilman minkäänlaista kokemusta tai taustatietoa. Sitten lomakkeita alettiin jakaa opettajille, jotka täyttivät ne ja lähettivät takaisin minulle. Lomakkeita tuli vähemmän kuin alunperin odotettiin ja useat olivat vajavaisesti täytetty. Psykologeihin en saanut yhteyttä sähköpostilla tai puhelimellakaan, koska he olivat niin kiireisiä, eikä graduohjaajanikaan minua kovin mielellään tavannut. Lisäksi olin itsekin niin hullun kiireinen kaikkien koulu- ja hallitusjuttujen takia, että lopulta koko gradunteko pääsi unohtumaan. Sitäpä olikin sitten kiva selitellä projektin psykologeille, kun tapasin heidät kesän alussa! No, onneksi he olivat todella ymmärtäväisiä ja kannustavia, mikä toisaalta jopa lisäsi omaa huonoa omaatuntoa. 

Olin jo päättänyt, että jätän koko gradun sikseen ja aloitan uudestaan jollain "helpommalla" aiheella sitten ensi keväänä. Kuitenkin nyt kesällä tulin lopulta siihen tulokseen, että turha sitä on enää venkuilla! Minua vain ahdistaa ajatus gradunteosta, eikä ahdistus taida olla sidoksissa mihinkään tiettyyn aiheeseen. Päätinkin nyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja panostaa tähän hommaan. Ei se gradu taida tipahtaa valmiina taivaalta, vaikka kuinka odottelisin. Ajattelin jopa vähentää tosissaan lukujärjestyksestä kursseja pois, että saisin tätä rauhassa tehtyä. Jotenkin gradu tuntuu kyllä ihan valtavan isolta ja pelottavalta mustalta möykyltä, josta ei oikein tiedä, miten päin sitä pitäisi kädessä pidellä. Pitää vaan nyt hyödyntää kaikkia psykologian tutkimuksissa hyväksi havaittuja työskentelytapoja, esimerkiksi jakaa urakka pienempiin välitavoitteisiin. Palkinnoksi voinkin varmaan sitten syödä vaikka karkkia! Tai lohdutukseksi, jos suunnitelmat eivät toteudukaan..


keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Roosanuotiolla


Paimenpojan polku




 
Innostuimme Joonaksen kanssa vaeltamisesta kiertäessämme viime syyskuussa Kolilla Herajärven kierroksen. Niinpä päätimme tänä kesänä ehtiä vaeltamaan kahdesti. Aloitimme kesäkuussa Tuupovaaran ja Hoilolan välillä kulkevalla Paimenpojan polulla. 35 kilometriä pitkä reitti kulki aivan lähellä Venäjän rajaa kolmen kosken vieressä, joten maisemat olivat todella upeat.

Epäröimme viimeiseen asti, uskaltaisimmeko lähteä matkaan. Molemmille päiville oli luvattu sadetta viidenkymmenen prosentin todennäköisyydellä, mutta lopulta päätimme uskoa, että "ei se mitään sada". Väärässä olimme, ja heti ensimmäisenä päivänä matkamme tyssäsi kymmenen kilometrin jälkeen kaatosateeseen ja ukkosmyrskyyn. Kyyköttelimme jonkin aikaa kuusten alla sateensuojassa, mutta lopulta päätimme ottaa riskin ja juosta seuraavalle laavulle, jonka arvelimme olevan lähistöllä. Jalat väsyneinä ja iso rinkka selässäkin sitä jaksaa juosta yllättävän kovaa, ettei tarvitse jäädä sateeseen :D onneksi laavu löytyikin aivan mutkan takaa ja pääsimme vaihtamaan kuivat vaatteet päälle. Kaikki tavarat oli tietenkin pakattu muovipusseihin, joten mikään ei kastunut. Ei edes mukana heilunut järjestelmäkamera.


Yöpaikkamme sijaitsi aivan kosken vieressä, joten maisemat olivat hienot ja melu valtava.

Aamulla kuohuva koski höyrysi auringonvalossa.
 

Kerran vesi piti ylittää riippusiltaa pitkin ja kerran vetolautan avulla.
 

 
Kannoimme koko matkan mukanamme painavaa telttaa, mutta huomasimme pian, ettei Paimenpojan polulla ole ainuttakaan telttapaikkaa! Laavuja ja kotia siellä on sitäkin enemmän, joten yöpaikan voi hyvin valita etukäteen. Laavussa oli tietenkin helppo nukkua, mutta itikoita sinne tunki hirveästi. Aamulla ne olivat syöneet puolet naamastani, jolla kestikin sitten pari viikkoa parantua :D

Reitillä ei ollut ainoatakaan vesipistettä. Onneksi meillä oli kuusi litraa vettä mukana. Se riitti hyvin parin päivän juomavedeksi, ja ruoat valmistimme järviveteen. Kokonaisuudessaan pidin Paimenpojan polusta todella paljon. Maasto oli todella vaihtelevaa, välillä oli metsää, sitten suota ja lopulta niittyä. Mäkiä ei ollut niin paljon kuin Herajärven kierroksella, joten reitti oli hieman helpompi. Se oli myös todella hyvin merkitty, eikä polulta olisi voinut eksyä ilman karttaakaan. Pientä lisähaastetta vaelluksen järjestämiselle tuo se, että reitti alkaa Tuupovaarasta ja loppuu Hoilolaan, eli ei tee "ympyrää" niin kuin monet reitit. Niinpä sekä meno- että paluumatkalle tarvitsee kyydin.
 



Väsyneet mutta ylpeät Paimenpojan polun valloittajat.



 
 

perjantai 3. heinäkuuta 2015

Hakujärjestelmän hienosäätöä







Biisi: Hozier - Someone New


Eilisen Karjalaisessa oli ajankohtaista asiaa koulutuksesta, joten ajattelin jakaa uutta tietoani tänne. Nyt oli ensimmäinen kevät, kun korkeakouluihin haettiin Opintopolku-järjestelmän kautta. Se on Opetushallituksen sähköinen palvelu, jonka kautta haetaan opiskelemaan ja josta löytyy tietoa eri yliopistojen opintotarjonnasta. 

Järjestelmän kautta on jo useita vuosia haettu lukioihin ja ammattikouluihin ja viime syksynä myös korkeakouluihin, joten aivan uusi se ei ole. Tänä vuonna palvelu on kuitenkin joutunut koville, sillä korkeakouluihin haki nyt keväällä 154 000 ihmistä. Kun he yrittävät kirjautua palveluun samaan aikaan, se kaatuu. Ilmeisesti ongelmat on kuitenkin saatu korjattua melko nopeasti. Toivotaan, että ensi vuonna järjestelmä toimisi jo paremmin.






Nykyään hakijat laittavat hakukohteensa tärkeysjärjestykseen ja pääsevät automaattisesti ensimmäiseen koulutusohjelmaan, johon heidät hyväksytään. Tämä on varmasti helpompaa kouluille, mutta hakijoiden pitää kyllä olla hyvin varmoja siitä, mihin kouluun mieluiten menisivät. Itse hain neljä vuotta sitten sekä saksan kieleen että psykologiaan ja pääsin molempiin. Vasta sitten minun piti valita, kumman paikan lopulta hyväksyn. Vaikka eipä tuo valinta kovin vaikea ollut!

Järjestelmä aiheuttaa päänvaivaa hakijoiden lisäksi yliopistoille. Koska hakeminen ja tulosten antaminen tapahtuu uuden sähköisen järjestelmän kautta, on meidän psykologian osastollekin oma haasteensa saada täydellinen lista sisäänpäässeistä. Heille pitäisi saada lähetettyä tuutorikirje ja muuta infoa.

Viime aikoina on puhuttu myös ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen yhdistämisestä. Kuitenkaan opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laaksonen ei aja tätä uudistusta, joten sitä tuskin nähdäänkään lähiakoina. Omasta mielestäni koko ajatus kuulostaa niin suurelta muutokselta, että sitä tuskin yhdellä hallituskaudella saataisiinkaan valmiiksi. Toisaalta uudessa hallitusohjelmassa korkeakouluja vaaditaan säästämään 75 miljoonaa euroa, joten vissiin melkein mikä tahansa on mahdollista..


torstai 2. heinäkuuta 2015

Puolivälissä psykologiksi



Ensimmäinen tutkinto takana, toinen edessä: muutama viikko sitten laitoin osastomme sihteerille sähköpostia, että hän voisi alkaa koostaa kandintutkintoani. Olen saanut tavoiteajassa, kolmessa vuodessa, käytyä kaikki tarvittavat kurssit ja vähän enemmänkin. Nyt sitten vaan odotellaan virallisia papereita ja ensi syksyn maisteriopintoja. Jäljellä on ainakin kaksi vuotta opiskelua ja viiden kuukauden harjoittelu.

Olo on kieltämättä aika ristiriitainen. Toisaalta olen ylpeä siitä, että ensimmäinen tutkinto on valmis todisteena siitä, että todellakin olen edennyt opinnoissani. Toisaalta minua hirvittää ajatus siitä, että parin vuoden kuluttua minun pitäisi sitten ihan oikeasti osata kohdata ja auttaa ihmisiä. En todellakaan tunne, että olisin valmis sellaiseen. Tunnenkohan edes kahden vuoden päästä?




Välillä sitä miettii, onko koulutuksesta jäänyt mitään käteen. Monesti on tullut luettua satoja sivuja kurssikirjoja päivässä ja juostua tentistä toiseen - miten sellaisesta voisi muka jäädä jotain mieleen? Ja kuitenkin sitä aina silloin tällöin tajuaa, miten paljon oma ajattelu on kehittynyt jo kolmen vuoden aikana. Olen tullut entistä pohtivammaksi ja (jos mahdollista :D) kriittisemmäksi. Olen alkanut ymmärtää, miten hirveästi eri näkökulmia yhteen tapahtumaan voi ottaa ja miten ihmiset suhtautuvat asioihin niin eri tavalla. Vaikkeivät kursseilla käytyjen teorioiden nimet ja keksijät ehkä olekaan jääneet päällimmäisenä mieleen, niiden tarjoamat ajattelun työkalut ovat ihan arkielämässäkin käytössä. 

Itselleni yliopisto on ollut paitsi opiskelun niin myös kasvun aikaa. Tulin tänne suoraan lukiosta, kyllästyneenä vanhempien hyysäämiseen ja valmiina astumaan suureen maailmaan. Silloin luulin olevani kovinkin aikuinen, mutta paljon on ollut opettelemista! Tätä aikaa olen pohtinut myös aiemmin tekstissäni Elämää kirjoitusten jälkeen. Eräskin ystäväni totesi minulle, että "sosiaaliset taitoni ovat kehittyneet". En tiedä, pitikö tuon olla loukkaus vai kehu, mutta totta se ainakin oli. Kolmessa vuodessa pikkukaupungin tytöstä on kasvanut paljon varmempi ihminen.

Nyt odottelen syksyn syventäviä opintoja eli maisteriopintoja. En vielä tiedä varmasti, mitä on edessä. Toivon ainakin, että opetus muuttuisi loppua kohti käytännönläheisemmäksi, että kursseilla siirryttäisiin filosofiasta enemmän kohti ammatissa tarvittavia työkaluja. Joka tapauksessa vanha sanonta varmasti kuitenkin pätee: todellinen oppiminen alkaa vasta työelämässä.





P.S. Psykologiaan sisäänpäässeiden lista julkistetaan ilmeisesti virallisesti perjantaina,
vaikka osa on jo saanut tuloksensa. Joko loppuja jännittää?